Kumppanuuskapinaa: puretaan karsinat

Minut löydettiin tavan takaa vasikan karsinasta. Kyyhötin onnellisena karsinan oljilla vasikoiden lämpimään kylkeen nojaten ja karvaisia kavereitani halaillen. Pienen tytön lempipaikka.

Tuolloin, 1960-70-lukujen vaihteessa vasikan karsinat olivat tukevaa tekoa: betonista valetut pohjat ja paksut reunat sekä pikkutyttöä reilusti korkeammat, ronskista puutavarasta rakennetut aidat. Mitä lie olleet kakkoskakkosen lankkua? Vasta kouluikäisenä yletin laskemaan leukani aidan reunalle, kun rapsuttelin vasikkakavereitani.

Henkilökohtainen on poliittista

Noihin samoihin aikoihin 1960-luvulla oli syntynyt iskulause ”henkilökohtainen on poliittista”.

En pikkutyttönä ymmärtänyt politiikasta tietenkään yhtään mitään, mutta nyt hiljattain nämä kaksi, täysin irrallista asiaa nousivat mieleeni, kun mietin kumppanuutta.

Pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa kehittelin omakohtaisen ”työllisyyspoliittisen metaforani” selittämään sitä, miksi kumppanuus on simppelin yksinkertainen, mutta samanaikaisesti käytännössä niin mahdottoman vaikea asia.

Kehittelin karsinametaforan: Kumppanuus on uskaltautumista ulos oman turvallisen karsinan lämpimiltä oljilta.

Vahvistammeko karsinoiden laitoja vai alammeko purkaa niitä?

Yhteistyö, verkostomainen yhteistyö ja varsinkin kumppanuudessa toimiminen on käytännössä usein vaikeaa.

Se on sitä myös työllisyyden edistämisessä. Perimmäinen tavoite on kaikilla sama: kunta, kunnan eri hallintokunnat, TE-toimisto, yritykset, oppisopimustoimisto, oppilaitokset, yhdistykset, Kela, hankeihmiset, työnantajat ja työtä etsivät ihmiset itse pyrkivät kaikki siihen, että työ ja tekijät kohtaisivat.

Mutta oman karsinan laidat ovat liian usein esteenä, jotta homma hoituisi fiksusti. Laidat ovat rakentuneet vuosien saatossa aina vain korkeammiksi ja paksummiksi, kun huomio on kiinnittynyt kunkin oman roolin, tehtävien, hallintosääntöjen, organisaation, normien, lakipykälien ja toimintakulttuurin hiomiseen, erityisesti julkisella sektorilla.

Mitä pitäisi tehdä?

Pitäisi nähdä oman karsinan aitojen läpi tai yli. Ketkä muut toimivat samojen tavoitteiden puolesta kuin minä itse omassa työssäni?

Tepsivätkö omat ja oman organisaationi toimintatavat enää, kun maailma ympärillä muuttuu koko ajan nopeammin ja pyörteisemmin, ja entistä monimutkaisemmaksi?

Pitäisi osata, haluta ja uskaltaa tulla ulos omasta karsinasta. Uskallanko minä kohdata rohkeasti niitä ihmisiä ja organisaatioita, jotka painivat samojen viheliäisten ongelmien ja niukkenevien resurssien kanssa kuin minä ja minun organisaationi?

Raskasrakenteisista vasikoiden karsinoista on kyllä luovuttu navetoissa jo aikoja sitten, mutta me ihmiset olemme rakentaneet itsellemme sellaisen yhteiskunnan ja sellaisen henkisen ilmapiirin, jossa omaa karsinaa vaalitaan ja puolustetaan.

Tätä karsinoitumista pitäisi ryhtyä purkamaan, niin jokaisen meidän asennetasolla ja yksilöinä, kuin myös järjestelmien ja organisaatioiden tasolla. Kannustan kumppanuuskapinaan ja miettimään, miten tähän purkamiseen pitäisi lähteä!

Minä, ne muut, me

Osaanko minä olla utelias ja avoin, osaanko kuunnella ja arvostaa muita?

Ne muut ajattelevat ehkä eri tavalla kuin minä, puhuvat usein ihan eri kieltä ja tulevat samojen asioiden äärelle eri tulokulmasta kuin minä.

Onnistuisimmeko me tavoitteessa eli ihmisten työllistämisessä paremmin, jos yrittäisimme tehdä asioita yhdessä?

Niin naurettavan yksinkertaisilta kuin nämä kysymykset kuulostavatkin, ovat ne kovin usein aidon kumppanuuden kehittymisen jarruna.

Jos emme tule ulos karsinoistamme, jos emme keskustele yhteisistä tavoitteista ja keinoista, jos emme arvosta toistemme osaamista ja erilaisia vahvuuksia, jos emme luota, emme myöskään saavuta niitä hyötyjä, joita saadaan, kun voimavarat ja osaaminen yhdistetään.

Kirjoittanut Ritva Pihlaja

Kirjoitus on julkaistu 13.5.2016 myös Iisalmen seudun ETAPPI-työllisyyshankkeen blogina osoitteessa www.etappi.eu.

Kirjoittaja toimi vuonna 2016 Maaseutupolitiikan neuvoston kumppanuustyön vetäjänä sekä tämän sivuston ylläpitäjänä.