Kuntien kestävän elinvoimaisuuden mittaamisen suosituksia
Suomen maaseutualueet näyttäytyvät usein pelkillä kovilla väestö- ja talousmittareilla mitattuina supistuvilta alueilta. Talouskasvu ei kuitenkaan ole synonyymi alueen asukkaiden hyvinvoinnille, eikä kaupungissa asuminen takaa hyvinvointia. Lisäksi talouskasvun tulisi olla taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää. Kestävän kehityksen näkökulmasta maaseutualueilla voi ainakin joltain osin olla etulyöntiasema kaupunkeihin nähden. Siksi maaseutualueiden kehityksen seurantaa ei kannata pelkistää vain väestö- ja talousmuuttujiin, sillä niiden pohjalta päädytään helposti voivottelemaan.
Väestöltään vähenevätkin maaseutualueet voivat olla elinvoimaisia
Väestön väheneminen maaseutualueilta on jatkunut jo pitkään. Vaikka alue supistuu väestömittareilla tarkasteltuna, supistuminen ei kuitenkaan automaattisesti johda negatiiviseen talouskierteeseen. Maaseutukunnat voivat sopeutua väestön vähenemiseen ottamalla huomioon kehittämistyössään väestö- ja talouskehityksen lisäksi myös ympäristötekijät sekä kuntalaisten hyvinvoinnin ja osallisuuden. Kuntalaisten näkökulmasta painottuu se, että maaseutualueet ovat heille hyviä asuinpaikkoja silloin, kun kuntalaisten elinympäristö, hyvinvointi ja osallisuus ovat tasapainossa keskenään.
Maaseutualueiden kehittämistyön ohjaamiseksi tarvitaan katsaus nykytilasta
Kokonaisvaltaisen kuvan tuottaminen maaseutualueiden taloudellisesta kasvupotentiaalista, kuntalaisten hyvinvoinnista ja osallisuudesta sekä kestävästä kehityksestä edellyttää laajojen tilastoaineistojen tarkastelua ja yhdistämistä. Sopeutuvat innovatiiviset maaseudut (SOMA) -hankkeen ensimmäisessä vaiheessa on tuotettu edellä mainittuun tarkasteluun sopiva ”kestävän elinvoimaisuuden” indikaattoritarkastelu. Indikaattoritarkastelu nostaa esille kuntia, jotka suoriutuvat hyvin niin kovilla talousmittareilla kuin pehmeillä kestävää kehitystä sekä kuntalaisten hyvinvointia ja osallisuutta mittaavilla indikaattoreilla. Tulokset siis korostavat sekä kovien että pehmeiden elinvoimatekijöiden merkityksellisyyttä ”kestävän elinvoimaisuuden” mittaamisessa.
Maaseutualuiden kehittämistyön ohjaamiseksi tarvitaan seurantaindikaattoreita
Maaseutualueiden kehitystä tulisi seurata kokonaisvaltaisesti. Seurantaa tehdään kunnissa jo paljon eikä sen tueksi välttämättä tarvita monimutkaisia indikaattoritarkasteluja. Yksinkertaisimmillaan päätöksentekijät voivat seurata yksittäisten, tärkeiksi todettujen indikaattorien osoittamaa kehitystä hyödyntämällä valmiita (ja ilmaisia) tilastoaineistoja (mm. Tilastokeskus ja THL). Kovien talousmuuttujien (esim. työllisyys/työttömyys) lisäksi on tärkeää ottaa huomioon myös pehmeitä kuntalaisten hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä, joita myös kartoitetaan kuntien ja alueiden hyvinvointikertomuksissa.
SOMA-indikaattoritarkastelu nosti esille maaseutualueiden kestävän kehityksen sekä kuntalaisten hyvinvoinnin ja osallisuuden kannalta tärkeitä indikaattoreita. Näillä indikaattoreilla, eli “kärkimuuttujilla”, on selkeä yhteys muiden maaseutualueiden kestävän kehityksen ja elinvoimaisuuden tilaa kuvaavien indikaattorien kanssa. Näin ollen niillä on myös suuri tilastollinen painoarvo laskennallisen kestävän kehityksen indikaattorin muodostamiselle. Näiden “kärkimuuttujien” kehitystä seuraamalla voidaan tunnistaa ne kunnat, jotka pärjäävät hyvin supistuvasta väestöstään huolimatta talouden kehitystä, elinvoimaisuutta ja kestävää kehitystä mittaavilla muuttujilla suhteessa toisiin saman maaseututyypin kuntiin. Myös näiden tekijöiden osoittamaa kehitystä päätöksentekijöiden kannattaa seurata. Näitä indikaattoreita ovat erityisesti syrjäytymisriskissä olevat 18–24-vuotiaat, nuorisotyöttömyysaste, sairastavuusindeksi, asuntoväestön pienituloisuusaste, äänestysprosentti kuntavaaleissa, kasvihuonepäästöt ja hiukkaspäästöt.
Edellä kuvatut indikaattorit mittaavat kuntalaisten elinympäristöjen tilaa sekä heidän objektiivista eli kohteesta riippumatonta hyvinvointiaan. Yksilöt eivät kuitenkaan välttämättä voi hyvin, vaikka objektiivisista mittareista voisi näin päätellä. Täten kuntien resurssien niin salliessa, suositeltavaa olisi myös kerätä tietoa kuntalaisten koetusta (subjektiivisestä) hyvinvoinnista hyödyntämällä esimerkiksi THL:n valmiita kyselypohjia (FinSote). Niillä pystyttäisiin vastaamaan väestön koettua hyvinvointia sekä palvelujen tarvetta ja käyttöä koskeviin kysymyksiin, joihin valmiit indikaattorit ja rekistereistä saatava tietoa eivät anna vastauksia sekä vertaamaan tuloksia THL:n tuottamiin valtakunnallisiin keskiarvoihin. Näin kunta myös luo kuvaa, että kuntalaisten hyvinvointi on sille ratkaisevan tärkeää.
Kirjoittaja
Teemu Makkonen
professori
Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus SPATiA
SOMA – Sopeutuvat innovatiiviset maaseudut -hanketta rahoittaa maa- ja metsätalousministeriö Maaseutupolitiikan neuvoston asettaman hankeryhmän esityksestä Makeran valtakunnallisiin maaseudun tutkimus- ja kehittämishankkeisiin suunnatuista varoista.