”Meidän tulee muistaa arvostaa hyvää elämää maaseudulla ja saaristossa.” Kestävän kehityksen brändi ja kotiseutuidentiteetti maaseudun ja saariston elinvoimana?

Kuvassa puhuu Nette Rimpioja, Suomen Nuorisovaltuustojen Liitto, kuvaajana Bettina Lindfors, Finlands svenska 4H.

Seminaarin aloituspuheenvuoroissa havaittiin megatrendejä ja heikkoja signaaleja, jotka viestivät vahvoista arvoista, ja jotka olivat yhteneviä maaseutu- ja saaristoelämän arjen kanssa. Huoli ympäristöstä, mahdollisuus omavaraisuuteen, turvallinen yhteisö ja kiinnostus paikallisyhteisöjen tukemiseen olivat joitakin esimerkkejä näistä. Samalla nousivat esiin kysymykset palveluista ja maaseudun liikkumisen ratkaisuista. Miten maaseutuasumisen unelmat ja todellisuus kohtaavat, ja tarjoaako maaseutu asumismuotojen vaihtoehtoja erilaisille talouksille? Seminaarin toisessa osuudessa käytiin Erätaukokeskustelut kahdessa ryhmässä: “Miten edistää maaseudun kestävyysratkaisuja?” ja “Kotiseutuidentiteetti saariston ja maaseudun lasten ja nuorten hyvän elämän edistäjänä”.  

Kotiseutuidentiteetti saariston ja maaseudun lasten ja nuorten hyvän elämän edistäjänä

Erätaukokeskustelu lähti liikkeelle juurista ja juurtumisesta. Vuolaana, mutta samalla melkein meditatiivisena virtaava keskustelu synnytti ajatuksia ja määritelmiä siitä, mitä kotiseutuidentiteetti voi pitää sisällään:

• Juureni ovat kotiseutuni. Minun lapsillani ovat juuret kahdessa eri paikkaa.
• Kotiseutuidentiteetti on paikkaan kiinnittymistä, osallisuutta, kulttuuriperintöä sen tunnistamista, tunnustamista, siitä ammentamista, omaa murretta, Jussi-paitoja, konkreettisia juttuja, käsityksiä, arvoja, arvostuksia, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta.
• Se on ihmisiä, sukua, perhettä, naapureita, kulttuuria ja yhdistystoimintaa, eri konteksteja, joissa saa olla mukana, toimia, olla osana yhteisöä.
• Se on sitä, että on muotoutunut oma rakkaus johonkin paikkaan.

Keskustelijat korostivat lasten ja nuorten osallisuuden merkitystä myönteisen kotipaikkaidentiteetin muotoutumisessa. Keskustelussa nousi esiin, että lapset ja nuoret kiinnittyvät kotiseutuunsa ja saavat myönteisen kuvan kotikunnastaan silloin kun heillä on mahdollisuus aitoon osallistumiseen ja vaikuttamiseen, ”Osallisuus on kokemus siitä, että saa olla mukana oikeasti”. Lasten ja nuorten mukaan ottaminen päätöksien tekoon tarkoittaa sitä, että heillä, kuten aikuisillakin on myös oikeus tehdä virheitä! Lasten ja nuorten osallisuus ulottuu myös fyysisiin tiloihin, paikkoihin, jotka he kokevat omikseen. Kun osallisuudesta alettiin taannoin puhua enemmän koulutyön yhteydessä, eräs opettaja sanoi, ”Onko nyt tarkoitus, että lapset päättää kaikesta”. Osallisuus tuntuu usein vaikealta. Loppujen lopuksi se on melko syvällinen käsite, joka liittyy itsetuntoon, itseluottamukseen ja kykyyn arvostaa itseään. Aikuisten tulisi olla vahvemmin tietoisia siitä, että lapsia ja nuoria pitää aidosti kuunnella.

Koululla on tärkeä merkitys kotiseutusuhteen rakentumisessa, mutta on tärkeää, että lapset ja nuoret voivat kokea turvallisen yhteisön muissakin yhteyksissä. Esimerkiksi 4H-yhdistykset tai vapaapalokuntatoiminta mahdollistavat sen, että lapsi tai nuori saa kokeilla, olla osallinen ja luova, kasvaa johtajuuteen, ja kokea sen, mitä kolmannella sektorilla on annettavana. Keskustelijoiden mukaan yhdistystoiminnalla voi olla avainrooli kotiseutusuhteen rakentumisessa.

Yhteyksien luominen sukupolvien väliselle kanssakäymiselle nähtiin oleellisena kotipaikkasuhteen rakentumisessa. ”Aika luonnollista olisi, että päiväkoti ja ikäihmisten tilat olisivat yhdessä samalla tontilla. Miten kunta säilyttää sen pienen kyläyhteisön myös tulevaisuudessa? Miten tarinat säilyvät, miten identiteetit syntyvät? Historia häviää, jos ei tarjota mahdollisuutta kuunnella ikäihmisiä, pelkään tätä”, pohti yksi keskustelijoista.

Kotiseutuvieraus puhutti keskustelijoita, tämä on kokemus, jolle pitää antaa myös arvoa. On osa luonnollista kasvuprosessia se, että nuoret taistelevat irti omasta yhteisöstään, päästävät irti siitä mitä vanhemmat edustavat. Tässä on kuitenkin havaittavissa myös polarisoitumista, jotkut nuoret eivät halua identifioitua kotikuntaansa, toiset taas ovat ylpeitä maaseutulähtökohdistaan. On tärkeää luoda positiivisia kotiseutukokemuksia kaikille.

Aikuisten välittämät mallit ovat tärkeitä kotiseutusuhteen luomisessa: ”Toivon ja tulevaisuudenuskon luominen omaan kuntaan on tärkeää! Jos aina puhutaan mitä pitää säästää ja leikata ei anna hyvää kuvaa tulevaisuudesta. Meidän aikuisten pitää muistaa miten puhumme, malli tulee sieltä.”

Keskustelussa mietittiin tulevaisuuden Suomea, miten identiteetit säilyvät rikkaana, ja miten identiteetit peilautuvat suhteessa kuntarajoihin. Onko identiteetti nimi kartalla tai rakennus (kunnanvirasto)? Pohdittiin identiteetin paikallisuutta, sitä, että lasten ja nuorten kohdalla sen tulisi aina kiinnittyä myös osallisuuteen. Identiteettien muodostumisessa on sallittava eri taustoja, useita vahvoja juuria, jotka muodostavat jokaisen ainutlaatuisen yksilön oman identiteetin. Keskustelussa ei tartuttu otsikkoon kirjoitettuun hyvä elämä –käsitteeseen. Mutta yhden keskustelijan sanat jäivät mieleen puhuttaessa kotiseutuidentiteetistä: ”Miten voit, se on se ratkaiseva tekijä”. Pyritään siis siihen!

Miten edistää maaseudun kestävyysratkaisuja?

Toisessa keskusteluhuoneessa käsiteltiin maaseudun kestävyysratkaisuja, miten kestävyys ilmenee maaseudulla. Lähtökohtaisesti todettiin, että kestävä kehitys maaseudulla on monitahoinen ilmiö. Kestävä kehitys tuotiin esille kokonaisuutena, jolla on kaksi toisiaan täydentävää puolta. Toisaalta on olemassa suuria toimijoita, jotka voivat vaikuttaa teoillaan paljon, mutta ovat lukumäärältään vähäisempi joukko. Esimerkiksi maa- ja metsätalouden toimijat, ne joilla on vaikutusta biologiseen monimuotoisuuteen, vesistöjä koskevat toimijat, paikalliseen energiaan ja ruokaan liittyvät kysymykset. Toisaalta on suuret massat – yksilöt, maaseudun asukkaat, jotka kaikki osallistuvat omilla valinnoillaan. Yksilön vaikutus on pienempi, mutta heitä on enemmän määrällisesti – ja molempia tarvitaan.

Keskustelussa nousi esille, että monia kestävän kehityksen tekoja tapahtuu kylissä, ne ovat pieniä, mutta niin tärkeitä. ”Ei ajatella, miten paljon jo tehdään kylissä, ja sitä ei ehkä määritellä jakamis- tai kiertotaloutena, vaan se tapahtuu aivan luonnollisesti, ja näin on aina tehty.” ”Se on osa arkea, ja vahvistaa sosiaalista yhteenkuuluvaisuutta.” ”Esimerkiksi kun lainaan naapurin peräkärryjä tai kylän lumikenkiä.”

Asuttavuus tuotiin esille täydentävänä käsitteenä, terminä kestävyyden rinnalla. Saarissa ja pienissä kylissä on tarve tarkastella niiden kestävyyttä laajasti. Tällöin voi olla olennaisempaa tutkia sitä, miten asuttava se on paikkana. Asuttavuusanalyysissä nousevat vahvasti esiin kestävän kehityksen sosiaaliset ulottuvuudet, kuten palvelujen saavutettavuus, työpaikat, turvallisuus jne. Yleisessä keskustelussa kyliä ja maaseutua mielletään usein stereotypioiden kautta, yhden kokemuksen pohjalta, mutta kaikki maaseudut ovat erilaisia. ”Jos olet nähnyt yhden kylän, olet nähnyt YHDEN kylän”. Tämä sama pätee luonnollisesti kaupunkeihin.

Keskustelun loppua kohden pohdittiin myös arkaluontoisempia asioita, joista harvemmin puhutaan maaseudun kestävyyskysymysten yhteydessä – tyhjistä rakennuksista ja niistä joiden käyttöaste on alhainen. ”Onko meillä oikeus pitää rakennukset tyhjillään, esimerkiksi tunnesyistä, ilman että annamme ne käyttöön?” ”Voidaanko talot antaa vuokralle sillä aikaa, kun odotamme että joku perillinen mahdollisesti haluaa asettua asumaan esi-isiensä taloon?” Syyllisyyden tunne oli toinen tunnepitoinen aihe, joka tuli esiin keskusteluissa. Syyllisyys siitä, että asuu täällä. ”Sitä pitäisi varmaan vaan muuttaa kaupunkiin.” ”Anteeksi, että asumme täällä, tarvitaan autoja ja lapsia pitää kuskata.” Keskustelu avasi monia vaikeita kysymyksiä ja tasapainottelua sen välillä mikä oikeastaan on kestävää tai ei. Maaseudulla paljon taloja, isoja rakennuksia. Tärkeä kysymys on, miten ne lämmitetään kestävästi? Sama koskee liikkumisen ratkaisuja, miten luomme kestäviä tapoja liikkua? ”Voimmeko markkinoida maaseutua kestävänä, ilman että olemme ratkaisseet sen, miten voimme tarjota kestäviä liikkumisen tapoja?”

Keskustelusta voimme tiivistää, että kestävässä kehityksessä on kyse suurista ja pienistä asioista. Muutoksen aikaan saamiseksi tarvitaan kaikkien panostusta ruohonjuuritason aloitteista lähtien siihen virkamieheen asti, joka nivoo yhteen nämä aloitteet tarvittaviin asiakirjoihin. Tähän väliin tarvitaan ”heitä jotka puhuvat kaikkien kieltä”. Suuri osa keskustelusta liittyi ekologiseen kestävyyteen, mutta yhteisöllisyyden ja osallisuuden merkitys pienessä maaseutuyhteisössä oli jatkuvasti läsnä.

Erätauko-menetelmän mukaan keskustelijat ilmaisevat mielipiteensä ja ajatuksena luottamuksellisessa ilmapiirissä. Tämän johdosta tekstin sitaateissa ei ole mainittu keskustelijoiden nimiä. Lämmin kiitos antoisasta keskustelusta kaikille osallistujille! Alle tunnin kestäneiden keskustelujen anti oli runsasta!

Seminaari järjestettiin Helsingissä 28.3.2023